Vihaan ikävöintiä.
Turhauttavaa ikävöidä ihmistä, joka on niin lähellä, mutta niin kaukana.
Se on erilainen tunne, kuin silloin, kun ikävöi menehtynyttä läheistä. Silloin tunne on lähempänä katkeruutta: "Miksi sinä olet poissa? Miksi juuri sinä olet lähtenyt?"
Toisaalta; nytkin vituttaa juuri samantapaiset asiat. Miksi et ole elämässäni yhä? Mikset ole tässä, edes viestin päässä?
Tekee mieli polkea jalkaa kuin uhmaikäinen. Haluat sinut tähän, nyt, heti, en kestä tätä kaipuun tunnetta. Tule heti tähän, tarvitsen sinut tähän, nyt, heti.
Et tule. En kuule sinusta mitään. Ikävöinnin lisäksi mieleni valtaa huoli. Miksi en saa edes pientä viestiä?
Vihaan ikävöintiä.
Toisaalta, silloin kun tietää, että tulee näkemään toisen, se aika koittaa, sen tietää koittavan - ikävöinti on toisaalta ihanaa. Kamalan ihanaa. Ihanan kamalaa.
